Viimeisin viikko on ollut yhtä myrskyä. Miten reagoida tietoon, että rakas äiti ei ehkä tulisi koskaan sairaalasta kotiin? Itkuhan siinä pääsi. Tietää ainakin olevansa elossa, kun jonnekin sattuu. Kunhan ei sattuisi liikaa, liian kauaa. Tavallaan olen iloinen, että en omista nuorempia sisaruksia, joille olisin joutunut selittämään, miksi äiti ei ole kotona. Veljeni oli se, joka joutui tämän tiedon meille muille jakamaan. Olihan se kiva halia veljeä, mutta mieluummin ilman huonoja uutisia. Onneksi äiti on hereillä ja puhuu. Sekava hän kyllä on, mutta elossa. Nyt etsin puuta, johon koputtaa.

Rakastan teitä, vaikka en usein niin sanokaan. ♥